Tukipointti

Tukipointtia kirjoittavat Tukilinjan tukitoiminnan työntekijät.


Tukilinja auttaa, kun yhdenvertaisuus ei toteudu

Me Tukilinjassa seuraamme näköalapaikalta, miten eri tavoin vammaispalvelulakia sovelletaan eri puolilla Suomea. Se aiheuttaa tilanteen, jossa tasa-arvoisuus ei toteudu. Tässä muutama esimerkki:
Kun Näkövammaisten keskusliiton tietokonelainaamotoiminta vuonna 2014 lakkasi RAY:n lopetettua sen tukemisen, näkövammaisten henkilöiden piti alkaa hankkia asiointiin ja yhteydenpitoon tarvitsemansa tietokoneet omarahoitteisesti. Tietokone on monelle näkövammaiselle henkilölle välttämätön yhteydenpidon ja asioinnin väline. Näkövammaisen apuvälineohjelmat asettavat myös tietokoneen teholle vaatimuksia, joiden vuoksi edulliset tietokoneet eivät palvele apuvälinekäytössä.
Vammaiselle henkilölle voidaan vammaispalvelulain 9§:n mukaan korvata puolet niistä kustannuksista, jotka aiheutuvat päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta. Monissa kunnissa tietokone katsotaan tällaiseksi välineeksi näkövammaiselle henkilölle. Toisilla paikkakunnilla tietokone katsotaan kuitenkin tavanomaiseksi kodin välineeksi eikä sellaisen hankintaan apuvälineeksi ole varattu määrärahoja.

Toinen kohde, johon Tukilinjan apurahaa usein haetaan, on soveltavan liikunnan liikuntaväline, esimerkiksi harrastuspyörätuoli. Lääkinnällisen kuntoutuksen apuvälineenä kunnalta saatava arkipyörätuoli ei palvele vaikkapa sähköpyörätuolijalkapalloilussa. Tällaistenkin välineiden hankintaan voi saada harkinnanvaraista tukea kunnan vammaispalvelusta. Jos edes osittaista tukea kunnalta saadaan, onnistuu pyörätuolin hankinta paljon mutkattomammin. Harrastuspyörätuolit ovat nimittäin monien tuhansien eurojen arvoisia.
Monissa kunnissa on kuitenkin tehty sellainen linjaus, ettei harrastaminen ja liikunta ole välttämätön arjen toiminto. Tässä on unohdettu se, että vapaa-ajalla jokaisella tulisi olla mahdollisuus tehdä asioita, joita itse haluaa tehdä. Vammaiselle ihmiselle tämä voi olla paljon kalliimpaa kuin ei-vammaiselle. Myös harrastustoiminnan mahdollistamiseen tulisi siis varata määrärahoja. Muuten harrastuskulut vievät esimerkiksi liikuntavammaisen jalkapalloilijan hyvin eriarvoiseen asemaan verrattuna tavalliseen jalkapalloharrastajaan.
Kolmantena haluan nostaa esiin autojen ja muiden kalliiden kulkuneuvojen hankintatuen, johon kunnat myös varaavat määrärahoja hyvin vaihtelevasti. Auto voi olla syrjäseudulla ainoa realistinen kulkuneuvo vaikkapa työpaikalle.

Meidän tukemme ei ole tarkoitettu asioihin, jotka yhteiskunta tai vakuutuslaitos ovat lain mukaan velvollisia hakijalle kustantamaan. Siksi pyydämme hakijoita selvittämään ensisijaisesti mahdollisuutensa kunnan vammaispalvelun tukeen silloin, kun näemme sen myöntöperusteiden mahdollisesti täyttyvän. Tieto päätöksen tarvitaan Tukilinjan hakemukseen liitteeksi.
Vahva viesti kentältä on ollut se, että vain tukea hakemalla siirtyy kuntaan tieto siitä, vastaavatko varatut määrärahat tarpeita. Se, että edellytämme julkisten tukien hakemista, kun niiden saamiseen on edellytyksiä, on siis tärkeä osa tukitoimintaamme. Haluamme pitää huolen siitä, että avun ja tuen tarve välittyy kotikuntiin ja sairaanhoitopiireihin.
Tasa-arvoa – myös vammaisten ihmisten kesken – edistäisi merkittävästi se, että vammaispalvelujen neuvottelupäivien kaltaiset tapahtumat tavoittaisivat kuntien vammaispalvelujen henkilöstön nykyistä laajemmin. Uusi vammaispalvelulaki on työn alla, toivotaan sen yhtenäistävän alueellisia soveltamiskäytäntöjä!
Sitä odotellessa suosittelen tutustumaan THL:n nettisivuilla sijaitsevaan Vammaispalvelujen käsikirjaan. Sitä ja Tapio Rädyn teosta Vammaispalvelut – Vammaispalvelujen soveltamiskäytäntö me käytämme työvälineinä, kun ohjaamme hakijoita hakemaan heille kuuluvia julkisia tukimuotoja.

Terveisin,

Sara Liukkonen
Tukitoiminnan koordinaattori

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*