Blogilinjalla: Susanna

Susanna Kohonen kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia elo–syyskuussa. Hän on valmistumassa kauppatieteiden kandidaatiksi ja työskentelee osa-aikaisesti Aspan digiluotsihankkeessa.


Työntekoa ja vapaata rentoutumista

Hei!

Alkuun pahoittelut. Edellinen blogitekstini, joka käsitteli parisuhdetta julkaistiin tämän uuden blogivuoron lisäksi myös vanhaan blogiin. Eli, jos näet saman tekstin kahdesti, niin se johtuu minun vahingosta, kun julkaisin tekstin kahdesti. Blogikirjoitus oli tarkoitettu tämän hetkiseen blogiin. Voit käydä lukemassa sen nyt tuoreena kirjoituksena.

Päivät tosiaan vähenee Tukilinjan vierasblogistina, mikä on harmi, koska silloin, kun olen sairauksilta ennättänyt, tämän kirjoittaminen on ollut terapiaa itselle. Tapaamme onneksi vielä pari päivää, ja ehkä myös tulevaisuudessa. Siinä välissä annan myös muille mahdollisuuden kertoa tarinoita tänne blogiin. Ikinä ei voi elämästä tietää. Mutta ei itketä vielä- aikaa on mainitsemani pari päivää. 🙂

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa työn ja vapaa-ajan yhdistämisestä. Tämä koskee varmaan meistä kaikkia, jotka on työssä. Tässä kohtaa on huomautettava, että tiedän, että Tukilinjan lukijoista osa ei ole töissä, niinpä en halua kategorisoida tätä kirjoitusta ainoastaan meihin päivätyötä tekeviin. Tässä kirjoituksessa on huomautettava myös, että itsekin olen osa-aikaeläkkeellä, joka on tämän hetkisen elämäntilanteeni huomioon ottaen hyvä ratkaisu. Tuntuu, että olen kiitollinen jokaisesta työpäivästä, jonka saan olla töissä, ja vaikka työni on osa-aikatyötä, koen sen yhtä merkitykselliseksi kuin muut meidän työyhteisössä. Tunnen joka päivä olevani etuoikeutettu. Samalla minulla on huoli siitä, kuinka vähän työnantajat ymmärtäisivät enemmän, että me vammaiset olemme sitoutuneita ja tunnollisia työntekijöitä. Tässä ollaan menty eteenpäin, mutta työtä vielä on.

Vammaisten työvoiman osaamisen kohtaaminen ja saavutettavuus on suurin ongelma. Kuten aiemmin yllä kirjoitin, meitä on, mutta liian paljon työmarkkinoiden ulkopuolella. Nämä ja työnantajat pitäisi saada puhumaan samaa “kieltä”. Onneksi keinoja on, esim työmarkkinatuki, mutta tietoisuus mielestäni liian vähäistä. Minulla oli ilo kertoa oma työllistymistarina Vates- säätiön myöhemmin  julkaistavaan esitteeseen. Siinä painotin, että yksinkertaisesti tietous ja sen lisääntyminen auttaisivat, monien kohdalla työympäristö voidaan saada sopivaksi jo ympäristön muokkauksella tai räätälöidyillä työajoilla. Avoimuus viestinnässä on kaiken lähtökohta.

Yleisesti meistä vammaisista työntekijöistä on kuva liian sitkeinä ja periksiantamattomina. No toki tunnistan itsestäni saman: haluan olla tunnollinen ja työni osaava, mutta samanlainen työntekijä minäkin olen. Tarvitsen lepoa! Rentoudun yleensä teatterissa ja kulttuurin parissa tai kuntosalilla. Pari viikkoa sitten rentouduin Morvassa, keskellä metsää. Siellä ei ollut nettiä (tark verkko oli niin huono), että sai oikeasti rentoutua ja keskittyä vain itseen ja mietiskellä. Olen oppinut asettamaan omat rajat, vaikka välillä työt vie voiton, niin pyrin myös rentoutumaan. Se on sallittua, ja suotavaakin meille kaikille pieninä annoksina toisinaan! 🙂

P.S. Blogin kuva on Morvan illasta ikuistettu hetki.

Avainsanat: CP-vamma, ennakkoluulot, työ, vapaa-aika

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*