Blogilinjalla: Susanna

Susanna Kohonen kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia elo–syyskuussa. Hän on valmistumassa kauppatieteiden kandidaatiksi ja työskentelee osa-aikaisesti Aspan digiluotsihankkeessa.


Parisuhde- molemmanpuoleista kunnioitusta

Heippa!

Minua vaivannut monen viikon keuhkoinfektiokierre on pitänyt minut sekä pois töistä että blogin parista. Tästä kovat pahoittelut! Toivottavasti jaksat kumminkin lukea viimeiset tekstini. Olen siitä enemmän kuin iloinen. Viimeksi taisin luvata, että kirjoitan omia kokemuksia parisuhteessa elävänä naisena. minulla on aiemmissa suhteissa ollut karikkoja, jopa niin paljon, että minua on petetty. Se loi mustan verhon pitkäksi aikaa itselle, nimenomaan siihen, että voiko toiseen enää luottaa, voiko häntä päästää lähelle ja avata hänelle kipeimmät kohtansa.

Minulla tämän kaiken mukana oli myös vammaisuus. Eli oikeastaan kaksi “leimaa”, jotka pakottivat kauan tutkimaan: kuka minä olen? Mihin haluan elämässäni mennä? Voiko kukaan enää rakastaa minua tämmöisenä? Nykytilannetta ajatellen pelko oli turha. Olen löytänyt rinnalleni ihanan, ymmärtäväisen ja minun vammaisuuteen myönteisesti suhtautuvan miehen. Hänelläkin on cp- vamma, joskin lievempi kuin minulla. En voinut alkujaan kuvitella, että minä, joka olen rämpinyt lukion matematiikan läpi, rakastun ihmiseen joka on matemaatikko, opettaja ja ohjelmoija. Ajattelin, että tilanne on absurdi, ei kukaan voi rakastaa minua, kun liikun enimmäkseen sähköpyörätuolilla, ja hän kävelee. Mietin monta kertaa, mitä hän ajattelee minusta. Miten juuri hän tuli elämääni ja hyväksyy minut vammani kanssa sellaisena kuin olen.

Hän on minulle lottovoitto- rakkauden lottovoitto. Hän on monesti sanonut, että rakastaa minua ihmisenä, ei vammaisena naisena, hänellähän on itselläänkin vamma. Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen käynyt läpi elämäni suurimman muutoksen. Hyväksynyt, että joku voi vaikeuksista huolimatta sanoa kauniiksi, elänyt tavallista parisuhdearkea: kokannut, vaikkakin mies on parempi kokki, oppinut elämästä ja opettanut elämää toiselle. Kasvanut ihmisenä, antanut luvan rakastaa ja rakastua. Ja se suurin- hyväksynyt itseni minuna. Kiitos!

Avainsanat: itsensä hyväksyminen, parisuhde, vammaisuus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*