Blogilinjalla: Satu-Mia

Satu-Mia Seväkivi  elää tyttärensä ja kissojensa kanssa antoisaa arkea. Hän sairastaa MS-tautia, matkustelee ja kirjoittaa Tukilinjaan vierasblogia joulu–tammikuussa.


Viimeinen juttu tällä kertaa

Tänään minulla oli myös viimeinen fysioterapia ja jaksoin pikkuisen enemmän kuin viime viikolla. Kahdeksan vuotta olen saanut Kelan kuntoutusta noin 40 kertaa vuodessa. Voin vain olla niistä erittäin kiitollinen. Uutta päätöstä, vähemmällä määrällä,  ei vielä siis ole näkynyt ja jäämme sitä odottelemaan yhdessä fyssarini kanssa. Toivotaan, että se tulee piakkoin. “Palkkasin” tälle välin oman henkilökohtaisen ulkoiluttajan itselleni, eli tyttäreni. Hän saa ehdottaa iltakävelylenkkiä, jonka teemme yhdessä pari kertaa viikossa näin alkuun.  Äitini ja isäni toivat myös kävelysauvat meille lainaan. Nyt kun luntakin tuli kunnolla, on kävelyni vähän haparoivaa ja askel raskaampi. Haaveilen joka päivä, että pääsisin kokeilemaan pyöräilyä keväällä tai kesällä. Olisi ihan rullailla menemään. Kuvassa olen minä 5- vuotissyntymäpäivänäni. Sain Jopon <3

Kun tuolla maailmalla olen seikkaillut monissa hyvin erilaisissa maissa, niin aina välillä katseeni tai ajatukseni kiinnittyy vähempiosaisten tai vammaisten arkeen. Monissa maissa vammaiset piilotetaan kotiin tai hylätään heti syntymässä. Armeniassa vammaisuus on ollut kirous, eikä perheillä ole varallisuutta edes huolehtia sairaasta lapsesta. Tiedän tapauksia joissa äidit ovat jättäneet vammaisen lapsen, koska se on ollut liian suuri häpeä koko suvulle. Lääkärit saattavat kehottaa vanhempia jättämään lapsen laitokseen, koska lapsesta ei olisi muuta kuin harmia.

Suhtautuminen vammaisiin muuttuu hitaasti. Nykyään vammaiset saattavat päästä johonkin erityiskouluun, mutta eivät kuitenkaan sitten työllisty ammattiin. Keski-Aasian maissa on ajateltu, että ihminen on merkittävä, vain jos pystyy tekemään työtä. Vammaisten katsottiin olevan vain haitta ja häpeä, joille ei annettu mahdollisuuksia. Kazakstanissa käydessäni en nähnyt viikon aikana yhtään vammaista ihmistä, kun esimerkiksi Länsi-Euroopassa heitä tulee vastaan monissa eri tilanteissa. On olemassa maita, joissa kuuroilla ei ole minkäänlaista omaa viittomakieltä. Eräs ruotsalainen nuori, kuulovammainen,  nainen muutti Papua Uusi-Guineaan ja järjesti siellä kuuroille opetusta niin, että he saivat perusteet omaan viittomakieleen. Kaikki viittomat siis keksittiin alusta alkaen! Sitä ennen kuurot olivat joutuneet oleman eristyksissä muista ihmisitä, koska he eivät ymmärtäneet toisiaan. Vanhemmatkin viittoivat vain välttämättömät, kuten “tänne”, “nälkä”, “jano”.

Vähitellen maat alkavat myös ratifioida vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevia yleissopimuksia. Pelkkä ratifiointi ei silti takaa mitään, vaan tarvitaan oikeita tekoja. Lapsen vanhemmat tarvitsevat todella paljon tietoa ja tukea uuden edessä. Kynnys ry ja Väestöliitto tekevät paljon yhteistyötä etenkin vammaisten tyttöjen ja naisten oikeuksien eteen. Heillä on suurin riski joutua hyväksikäytetyksi. Onneksi myös epäkohdista nousee voimakkaita ihmisiä, jotka haluavat taistella oman elämänsä puolesta sekä haluavat todella olla yhteiskunnassa tasa-arvoisia vammastaan huolimatta.

Meillä täällä Suomessa on asiat erittäin hyvin verrattuna moniin maihin. Vaikeahan maita on täysin verrata toisiinsa, koska pelkkä väestömäärä on moniin asioihin vaikuttava tekijä. Korruptio jyllää myös maailmassa, ja usein vammaisille tarkoitetut avustukset saattavat kadota kesken toimituksen. Näin oli käynyt mm. Venäjällä 100 kappaleen pyörätuolin lähetykselle kohti Kirgisiaa. Aika hurja määrä kadota kuin tuhka tuuleen, eikö?

Oma haaveeni olisi päästä Keski-Aasian eksoottisimpiin maihin tutustumaan vammaisten ihmisten arkeen. Eniten minua kiinnostaa vammaiset,  jotka tekevät käsillään töitä.  Ehkä jonakin päivänä matkani teema on tuossa.

Olettehan muuten hankkineet jo Eurooppalaisen vammaiskortin? Itse käytin sitä käydessäni Napolissa, Italiassa. Kukaan ei ollut siellä kuullutkaan kortista, mutta aina rohkeasti kyselin onko saatavissa alennuksia etenkin sisäänpääsyistä ja mm. Pompeijiin pääsin ilmaiseksi. Alennuksia usein kyllä “vedettiin hatusta”  pelkästään sen takia, koska minulla oli se kortti.

https://www.vammaiskortti.fi/

Oli ilo olla teille kirjoittamassa, vaikka en päässyt voimieni puolesta toteuttamaan itseäni kirjoittamisessa kuten olin suunnitellut. Näin se elämä menee, ettei koskaan tiedä miten vointi heittelee tai tuleeko muita mutkia matkaan. Kuitenkin nyt olen jo hyvällä matkalla tämän uudelleen kuntoutumisen kanssa. Toivon etten nyt saa vaikka korona-virusta. Vaikeasti alkanut vuosi menisi loppuun saakka kevyin askelin.

Tyttäreni, Elsa, on ollut mukana tässä kirjoittamisessa. Hän on kovasti kysellyt asioita ja osallistunut aktiivisesti meidän yhteiseen matkaan blogistina. Emme ehkä saaneet koko tehtävälistaamme suoritettua, mutta lupaamme toteuttaa ne myöhemmin. Kiitos kaikille mukana olleille, katsotaan kohti kevättä ja pidetään mieli iloisena!

Kaikkea hyvää toivottavat, Satu-Mia & Elsa

Avainsanat: avustus, maailma, ms, vammaiset, vammaiskortti

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*