Blogilinjalla: Satu-Mia

Satu-Mia Seväkivi  elää tyttärensä ja kissojensa kanssa antoisaa arkea. Hän sairastaa MS-tautia, matkustelee ja kirjoittaa Tukilinjaan vierasblogia joulu–tammikuussa.


Mietteitä

Pari päivää menikin melkein nukkuen. Fyssarilla käynti oli tunti kuntosalia kevyesti, mutta silti vaan se tuntui ja väsähdin kunnolla. Ennen tein vatsa – tai selkäpenkissä 25 kilon painoilla, nyt pystyin enää 10 kiloon. Vähän harmittaa, mutta ei voi mitään.

Olen joka ilta pyrkinyt menemään ajoissa nukkumaan, pikkuhiljaa muuttaa pinttyneitä tapojani yökukkumisesta. Tänään aamulla heräsin hyvään oloon, olin levännyt eikä kroppaa kolottanut. Olen hämmästynyt kuinka tämä vointi lähti sitten nousuun näinkin nopeasti influenssan ja keuhkoputkentulehduksen jälkeen. Ymmärrän uupumisen olevan myös normaalia tässä MS-taudissa eli se ei minua säikäytä.

Aamupalan ja muutaman korttipelin jälkeen lähdimme tytön kanssa ulos pienelle kävelylle. Aurinko alkoi paistamaan vasta kun pääsimme kotiin, mutta sekään ei haittaa, koska tämä valon määrä  kotiinkin on niin tervetullutta! Kuten varmaan olette huomanneet, tässä on reippaan kuukauden ajan aktiivisesti ollut mielessä oma keho ja oma hyvinvointi. Tietenkin jo aikoja sitten olen tiennyt, että minulla on aivan liian korkea kolesteroli ja sitä olen yrittänyt saada alas. Kuten viime postauksessa kerroin omista pienistä ruokamuutoksista mm. salaattien valmistus valmiiksi, niin siinä ei ollut kaikki. Eniten töitä teen pääkoppani kanssa. Se miten näen itseni on aina ollut todella iso kompastuskivi minulle. Vaikka olen tyytyväinen elämääni, niin en aina ole tyytyväinen itseeni. Välillä sitä muistelee kuinka oli 20 kiloa laihempi ja kuinka pystyi vetämään suu ammollaan irtokarkkeja eikä näkynyt missään. Rakastan herkkuja, etenkin matkoilla olen todella innoissani syömässä paikallisia ruokia ja jälkiruokia rajoittamatta määriä ollenkaan. Pidän siitä, että elämässä on (paljon) iloa ja hyvä maku suussa. Tämä on tietenkin jo vähän kostautunut, myönnän sen. Toistaalta taas en ole enää 30 – vuotias vaan olen kahden lapsen äiti, lonkkakin murtui 2014 ja kaikki muut jutut siihen päälle. Ei auta siis kuin olla itselleen ja ajatuksilleen armollinen 😀

Rakastan peiliejä, vaikka niistä näen ihan kaiken, senkin mitä en aina halua nähdä. Olen joskus ollut myrkyllisessä suhteessa, joka sai minut luopumaan kaikista peileistä kotona. Isäni kerran tuli kylään ja ihmetteli miksi minulla ei ollut yhtään peiliä. En halunnut katsoa itseäni, olihan minulle toitotettu etten ole tarpeeksi kaunis, tarpeeksi hyvä. Nyt vuosia sen jälkeen olen alkanut keräilemään pieniä peilejä ja teen niistä eteiseen kollaasia. Peileistä näkyy silmä, olkapää, suu, pipo… Nämä peilit saavat minut hyvälle tuulelle, kun tavallaan paljastavat minusta pieniä osia, joista voin olla kuitenkin onnellinen. Näissä itsetuntoasioissakin on hyvä, jos löytyy ystävä tai muu henkilö kenen kanssa puhua niistä. On hurjan raskasta olla itsensä kanssa, jos joutuu pohtimaan näitä yksin. Ystävä näkee sinussa kuitenkin niin paljon enemmän kuin ulkokuoren. Uskon, että näitä pohdiskeluja on yhtälailla terveillä kuin meillä sairastavillakin.

Jos haluat tehdä muut onnelliseksi, harjoita myötätuntoa. Jos haluat tehdä itsesi onnelliseksi, harjoita myötätuntoa.

– Dalai Lama

Vuosi on hyvin alkutekijöissä ja paljon ennättää vielä tapahtua. Minua on pyydetty espanjan kielen sijaiseksi alakouluun huhtikuussa. Olen muutamia kertoja jo samaa sijaisuutta tehnyt ja aina se on yhtä jännittävää. Onneksi isommat lapset ovat minuun jo tottuneet ja heidän kanssaan tunnit menevät hienosti. Uusi ryhmä, eli neljäsluokka, on sitten ihan erilainen porukka; villi ja äänekäs, minua ja omaa opettajaakin koetteleva. Yleensä kaikki stressaava ja erilinen saa minun MS-tautini jotenkin aktiiviseksi. Tämä on suurin pelkoni, vaikka aina mielelläni olen sijaiseksi lupautunutkin. En halua jättää tekemättä haastavia tai erilaisia asioita pelkästään sen takia, että minulla on MS-tauti. Samalla tässä “opettajantyössä” saan siedätystä omalle esiintymisjännitykselle. Lapset ovat aitoja ja rehellisiä, vaikka meteliä on, niin silti kaikki ovat innokkaina oppimassa. Lapset näkevät minussa vain open.

Muutama vuosi diagnoosista kävin pitämässä tunnin ammattikoululla toimintaterapiaopiskelijoille. Kerroin heille, yhdessä toisen MS-tautia sairastavan kanssa, arjesta sekä pienapuvälineistä. Olimme täysin kaksi erilaista sairastavaa, aivan eri ikäluokkaakin. Hänellä ei ollut mitään oireita joita minulla oli silloin. Oli varmasti erittäin avartavaa opiskelijoille oppia ilman kirjaa ja kuulla meiltä itseltään millainen MS-tauti voi olla. Valitettavan vähän on tällaisia tilaisuuksia ja jos jonnekin sattuu pääsemään, niin aika on erittäin rajallinen. Usein saattaa käydä myös niin, että sairaudesta johtuen emme pääsekään paikalle vaikka asia olisi sovittu.

Oletko sinä päässyt testaamaan esiintymistaitojasi tai opettamaan?

Jos luulet olevasi liian pieni vaikuttamaan asioihin, yritä nukkua suljetussa huoneessa, jossa on moskiitto.

– afrikkalainen sananlasku

 

 

Kivaa lauantaita kaikille!

satu-mia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: itsetunto, MS-tauti, ope

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*