Blogilinjalla: Satu-Mia

Satu-Mia Seväkivi  elää tyttärensä ja kissojensa kanssa antoisaa arkea. Hän sairastaa MS-tautia, matkustelee ja kirjoittaa Tukilinjaan vierasblogia joulu–tammikuussa.


Laitteiden salajuoni

Imuri tuli tänään kuukauden mittaiselta huoltoreissultaan. Siinä oli lopulta vaihdettu melkein kaikki osat, eli sain lähes täysin uuden imurin kotiin. En tiedä miksi sitä piti sitten kuukausi ihmetellä ja odotella, kun olisivat voineet antaa liikkeestä uudenkin. Samalla kun imurin hain, niin kännykkä lähti samaiselle reissulle, jossa kuulemma viettää 1 – 2 viikkoa. Siihen tuli akkuvika, eli lataa vain 40% saakka ja senkin silloin, kun se on täysin sammutettuna. Koska ikinä ei voi tietää tarvitseeko lapsi minua keskellä päivää vai tarvitsenko minä apua, niin en voi olla koko päivää puhelin kiinni ja odotella erittäin hidasta akun latautumista.

Nyt sitten kuitenkin minulla on imuri, ja voin viettää sen kanssa laatuaikaa. Sain meinaan aika onnettoman lainakännykän täksi aikaa. Sillä ei paljoa muuta tehdä kuin soitella ja otetaan vastaan viestejä. Olisiko tässä hyvä sauma irrottautua enemmänkin kännykästä?

Kuinka ihminen voikin olla näin riippuvainen yhdestä pienestä laitteesta. Imuria ei ollut hetkeäkään ikävä, mutta oma kännykkä ollut pois vasta 3 tuntia ja tuntuu kauhealta! Ehkä selviän. Nyt ainakin ottaa vähän päähän. Teen kännykällä niin monia eri asioita, sen kautta on helppo mennä hoitamaan pankkiasiat, kissanlelutilauksien vastaanottaminen on vaivatonta, facebookissa tietenkin voin olla koko ajan, whatsapp piippaa, ruokaohjeet löytyvät keittiössä nokkelasti ja onhan kännykkä täynnä erilaisia muistiinpanoja, kuvakaappauksia ja aamuhälytystä. Ruokaostoksetkin teen kaupan aplikaation kautta. Meneeköhän tässä nyt kaksiviikkoinen ihan sekaisin?

Nappasin kodinkoneliikkeestä mukaan myös henkilövaa´an. Myyjä kysyi millainen vaaka olisi toiveena. Sanoin empimättä, että sellainen, joka näyttäisi 20 kiloa vähemmän :/ Ostin sitten ihan perusvaa´an, ilman kummempia kommervenkkejä. En muista milloin olen tuollaisen laitteen viimeksi omistanut, ja en vielä edes tiedä milloin uskallan kyseiseen astua 😀 Huvittaa, koska ihan oikeasti olen sitä mieltä, että jokainen saa olla sellainen kuin haluaa, ja jokainen tekee kropalleen mitä haluaa. En ihannoi mitään langanlaihaa vartaloa, vaan enemmänkin toivon sitä hyvää kokonaisvaltaista oloa itselleni. Toisaalta tässäkin vaaka on aika turha kapine, koska kyllähän hyvänolonmittari on muuta kuin vaa´assa käynti. Laitteen saa vielä palauttaa 😀

Ulkona sataa lunta, eli tuli se talvi sittenkin. Huomenna iltapäivällä teen pienen kävelylenkin ja torstaina minulla onkin viimeinen fysioterapia. Uutta päätöstä ei ole vielä tullut, mutta onneksi tässä ei ole nyt mikään hoppu. Eilen tytön kanssa kaivettiin esiin jumppamatto, pienet käsipainot, pilatesrulla ja kuminauhoja. Ne eivät voi enää olla laatikossa piilossa, vaan niitä pitää käyttää oikeasti! Tässäkin huomaa kuinka paljon helpompaa on unohtaa jumppavälineet kaappiin, kuin ottaa itseään niskasta kiinni. Tyttökin opiskelee koulussa läppärillä ja kotona tekee läksyt tietokoneella, niin on hyvä jo nuorena oppia venyttelyt ettei ole niska aina jumissa.

Eilen autoin erästä Jyväskylässä asuvaa turkmenilaista perhettä markkinoimaan perheen äidin tekemiä käsitöitä. Rakastan itämaisia käsitöitä ja saan tästä auttamisesta itsekin hyvän mielen. Perhe on minulle tuntematon, mutta minut kutsuttiin heille jo kylään parin viikon sisällä tutustumaan näihin käsitöihin. Samalla kun itsekseni illalla tutustuin wikipediassa Turkmenistaniin, päädyin tutkimaan millaista on vammaisen “oikeudet” tai asiat Aasian suunnalla. Näistä jonkin verran lisää seuraavassa postauksessa, joka onkin sitten aikalailla viimeinen kirjoitukseni täällä.

satu-mia

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Avainsanat: MS-tauti

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*