Blogilinjalla: Sari

Sari Heino-Holopainen on Tukilinjan toimitusneuvoston jäsen ja omaishoitaja. Hän kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia helmi–maaliskuussa.


KAKSIN YKSIN

Linnut ne istuvat vapaina oksalla sirittäen valmiina lähtemään lentoon, ajattelen kuunnellessani ulkoa tulevia kevään ääniä. Median otsikoissa ja facebookissa on ilmaantunut aivan uusi teema jutuille ja merkinnöille: Eristyksissä. Joillekin ihmisille se voi olla todella haastavaa, mutta loppujen lopuksi – saammehan olla kotona. Toivoisi nyt, varsinkin yksinäisimpiä ajatellen, vaikka kansanliikettä, että skype- tai videoyhteys leviäisivät.  Ihmiset kiinnostuisivat nyt näistä nykytekniikan mahdollisuuksista, kun aikaa opetteluunkin on.

Siivottiin Heikin kanssa oikein kunnolla. En muista, milloin olisin nauttinut niin paljon jynssäämisestä, aurinkokin paistoi sisään ihanasti! Enkä ole aikoihin niin hartaudella tehnyt ruokaa; eriväristen kasvisten pilkkominen, yrttien tuoksut (tämän hetken lempiyrttini on korianteri, josta onneksi myös H. tykkää), oliiviöljyn keltavihreys ja valmistuvan uuniruoan tuoksu siivittivät matkaa makumaahan.

Nyt on kuitenkin taas aika hoitaa asioita. Huomasin, että H:n lääkkeitä on hakematta apteekista. Kipikipi sinne. Samoin kauppaan ostamaan pyykkipoikia. Hieman leikillisesti ajattelemme, että kuivaamme lakanat ulkona pyykkinaruilla vielä niin kauan kuin näin saa tehdä…

Soittolistaakin on. Puheluihin on varattava aikaa, sillä jokaiseen menee noin tunti. Äiti maalla, sydänsairas 76-vuotias täti, 86-vuotias ystävättäreni Sipoossa ovat ajatuksissani. Toki on ilo puhua puhelimessa, mutta kieltämättä tulee myös suru siitä, että kevätlämpö koittaa, eikä voi nähdä ja nauttia yhdessäolosta lintujen laulaessa ja auringon paistaessa. Se aika tulee vielä… Nyt täytyy tehdä se, minkä voi ja on tarpeen.

En ole yksin, olemme Heikin kanssa kaksin yksin. Heikin poika on luvannut tulla katsomaan isäänsä ilman hieman lämmetessä  – ikkunan takaa kuin elokuvassa. Tyttäret ovat Uudenmaan rajan takana, yksi vielä Italiassa. Minun keskimmäinen poikani on Manchesterissa karanteenissa, kaksi muuta ovat Uudellamaalla. Soitamme, viestittelemme.

Heikki on rauhallinen – johtuneeko siitä, että hän on niin monta kertaa teho-osastolla katsonut kuolemaa silmästä silmään. Minä sen sijaan kuuntelen, onko hänellä yskää. Koskettelen ikäänkuin ohimennen hänen otsaansa ja kysyn, onko kurkku kipeä. Ei mitään – ainakaan vielä.

Ja niin kauan kun ei ole mitään hätää, eletään taas tämä päivä. Minä lähden ostamaan pyykkipoikia!

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*