Blogilinjalla: Sari

Sari Heino-Holopainen on Tukilinjan toimitusneuvoston jäsen ja omaishoitaja. Hän kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia helmi–maaliskuussa.


Omaishoitajan luoviva arki

Tervehdys, lukijat, juuri päättyneen kaaoksen keskeltä! Yleensä omaishoitajaelämäni on aika rauhallista silloin, kun omaishoidettavani ja kumppanini Heikki voi hyvin. Juuri nyt, kun tätä blogia aloin kirjoittaa, kotona alkoi kuitenkin tapahtua.
Olen ammatiltani freetoimittaja ja sopimusomaishoitaja olen ollut myös jo vuodesta 2008. Meitä on Suomessa noin 47 000, lisäksi pääasiallisia omaisen tai läheisen auttajia on 350 000.
Heikillä on epilepsia ja olen hänen elävä kävelykeppinsä, toinen odottaa ovensuussa. Kokemusta on kertynyt sekä ambulanssimatkoista sairaalaan että rauhallisesta ajasta, missä minulle kuuluu lähinnä arjen ylläpito ruuanlaittoineen ja vaate- sekä lääkehuoltoineen. Välillä omaishoidoksi voi riittää läsnäolokin, sillä pelko kohtauksista on jatkuva huolenaihe.
On niin montaa epilepsiaa kuin sen omaavaa ihmistäkin. Sehän ei ole varsinainen sairaus vaan aivosähköhäiriö. Vakavat kohtaukset saattavat vaikuttaa myös muistiin. Toisilla sairaus ilmenee lievemmin ja työnteko on mahdollista. Heikki on kuitenkin eläkkeellä ja hänen epilepsiansa vie pahimmillaan tajuttomuuskohtauksiin.
Elämän pitäisi epilepsian omaavalle henkilölle olla hyvin seesteistä. Naurammekin joskus tätä lääkärin ohjetta, sillä kenen elämä voi olla tasaista ja ongelmatonta? Epileptikko vaatii kuitenkin välillä täyttä rauhaa, vain niitä ääniä joita itse tuottaa. Siksi asummekin lähekkäin eri asunnoissa. Se sopii minulle myös freelancetyöni vuoksi.

Ei kaaospäivän aamussa mitään vikaa ollut. Menin Heikin luo keittämään kahvit ja ostin matkalla tuoreen pullan, appelsiinimehua ja iltapäivälehden. Tein aamiaisen lisäksi myös välipalan, sillä tarkoitukseni oli viettää päivä kirjoittaen omassa rauhassani. Tarkistin, että lääkkeet olivat dosetissa ja näkyvillä. Lähtiessäni herättelin, en nyt ihan nukkuvaa karhua mutta melkein, sillä Heikki on illanvirkku ja nauttii talviaamujen pimeydestä peiton alla. Omaishoidossa on tärkeää, että oppii tuntemaan ja arvostamaan toisen tapoja. Välillä voi antaa tilaa, joskus joutuu ottamaan ohjat käsiinsä. Niin kuin nyt.
Palatessani työpäivältäni Heikin luo mielessäni oli jo pyykinpesu ja kasvislihapadan laitto. Päätin huuhtaista pari astiaa ensin, mutta keittiön lavuaarista ei kulkenut vesi. Menin selittämään tilannetta Heikille, vaikka ongelmista kuuleminen ei sovi hänen epilepsiaansa. Minkäs teet, kyseessä oli hänen kotinsa.
Tilanne paheni, kun vettä alkoi korista lavuaarista sisään. Viimeksi, kun näin kävi runsas vuosi sitten, keittiöön tulvi lopulta kymmeniä litroja mustaa vettä. Pienoinen paniikki nousi kummallakin. Nyt joku voisi kenties kysyä, miten kuka uskaltaa asua vanhan talon ensimmäisessä kerroksessa Kalliossa?
Välihuomautan tässä, että me, sillä tuo ensimmäinen kerros ja sijainti pelastusaseman vieressä, mistä on 10 minuutin matka Meilahden sairaalaan, on useammin kuin kerran pelastanut Heikin hengen. Tämä on ollut arkeamme vuosia, vaikka tilanne onkin nyt helpottunut sopivan lääkehoidon myötä.

Veden tulo alkoi näyttää epämääräiseltä ja altaan alla naksutti. Heikki kalpeni. Päätimme soittaa huoltomiehelle, joka sai vedet lattialle ja soitti putkimiehen. Heikki kaipasi jo pitkälleen. Keräsin tiskit ja pata-ainekset viedäkseni ne omaan asuntooni, koska huoltomiehen mukaan ongelma oli suurehko.
Miehet ryhtyivät korjaamaan ja Heikki jäi seuraamaan tilannetta. Lähdin laittamaan ruokaa ja jätin miehille puhelinnumeroni, koska Heikin muisti on vaihteleva. Lihapata onnistui ja palasin Heikin luo. Vesiongelma oli saatu hoidettua, mutta tuolissa istui kalpea Heikki. Syödessämme hän sanoi, että ruoka ei maistu, on outo olo ja katso: käteni vapisevat. Siis lievä epilepsiakohtaus. Joskus lääkärit ovat niin oikeassa, pitäisi viettää ongelmatonta elämää!
Halusin jäädä yöksi, mutta sen sanominen olisi saanut Heikin pelkäämään kohtausta entistä enemmän. Istuimme tv:n äärellä syvään hengittäen tunnin verran, kunnes Heikin käsien vapina lakkasi. Minun näkymätön vapinani ei lakannut.
”Olisiko sinulla turvallisempi olla, jos jäisin yöksi?” kysyin.
Mutta ei hän tarkkailijaa enää kaivannut vaan tilaa ja yksinäisyyttä, mahdollisuutta katsoa öisiä tv-ohjelmia kynttilänvalossa omassa rauhassaan.
No, aamulla kiirehdin Heikin luo: Siellä hän nukkui vällyjen alla hiljaisessa kodissa, missä vesiallas ei naksunut. Laitoin kahvin tulemaan.

Avainsanat: aivosähköhäiriö, epilepsia, freetoimittaja, omaishoitaja, putkirikko, tajuttomuuskohtaus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*