Blogilinjalla: Sanni

Sanni Purhonen on Tukilinjan toimitusneuvoston jäsen, freetoimittaja, tiedottaja ja runoilija, joka käyttää pyörätuolia.


Friikkien kuvia

Katsoin eilen Netflixistä erinomaisen transsukupuolisuutta elokuvissa käsittelevän dokumentin Disclosure. Katsellessani tunnistin oitis lukuisia tapoja, joilla myös vammaisia on elokuvissa (ja ehkä korostetusti Hollywoodissa) usein kuvattu. Karkeasti ottaen: vammaiset henkilöt esitetään valkokankaalla monesti stereotyyppisesti, joko pahoina tai säälittävinä. Elokuvatuotannoissa itse vammaiset tekijät ovat piskuinen vähemmistö. Vammattomat näyttelijät puolestaan pokkaavat Oscareita toinen toistaan dramaattisemmista vammaisuuden kuvauksista. Listaa voisi jatkaa pitkään.

Kaikkea tätä on käsitelty melko laajasti esimerkiksi Richard Reiserin teoksessa Disabling Imagery?, jota olin suomentamassa. Taannoin on ilmestynyt aihepiiriä käsittelevä dokumentti Code of the Freaks, jonka toivon trailerin perusteella pian pääseväni näkemään myös Suomessa.

Todetaan heti kärkeen, että rakastan itsekin monia “poliittisesti epäkorrekteja” elokuvia. Kaikkien aikojen suosikkini on Hitchcockin Vertigo. En siis ole lähdössä sensuroimaan taidetta tai historiaa.

On silti vähintäänkin omituista, että siinä missä monien vähemmistöjen kuvaustavoista on alettu sentään keskustella, vammaisuuden kuvauksista huomauttamista ei tunnuta edelleenkään ottavan tosissaan. Keskustelu loppuu yleensä sentyyppisiin argumenttehin kuin: “Kyllähän näyttelijällä tulee olla oikeus esittää mitä tahansa.”, “Kun ei niitä vammaisia näyttelijöitä vaan ole.” tai “Älä ole noin tiukkapipoinen”.

Muutama poikkeus tähän keskusteluun on viime vuosina nähty. Vammaisjärjestöt ja katsojat boikotoivat siirappista Me Before You -elokuvaa, jossa (vammattoman näyttelijän esittämän) vammautuneen henkilön ainoa halu on tietenkin (spoileri) kuolla.  Tästä syntyi jopa hashtag #MeBeforeEuthanasia. Lupita Nyong’o puolestaan esitti anteeksipyynnön käytettyään puhevammaisuutta pelottavuuden inspiraationa Jordan Peelen elokuvassa Us.

Varsinkin kauhuelokuvien genressä ruumiinvammojen ja pahuuden samastaminen on niin yleistä, että sitä voi pitää kliseenä.  Kauhu on edelleen monesti ainoa lajityyppi, jossa vammaisuus sentään on jollain tapaa säännöllisesti esillä. Ja kyllä, vammaisuuden esittäminen elokuvissa myös ihan oikeasti vaikuttaa asenteisiin, esimerkiksi viharikoksina ihmisiä kohtaan.

Kuva: IMDb

Nyt internetissä on addressi, jossa M. Night Shyamalanin Splitiä vaaditaan poistettavaksi Netflixistä, koska se esittää dissosiatiivista identiteettihäiriötä sairastavat haitallisessa valossa. #GetSplitOffNetflix-hashtag kerää kannatusta Twitterissä. “Ja vuosi on 2020.” päivittelee Niko Ikonen Episodin jutussa.

Edelleen, en itse ole poistamassa mitään elokuvaa mistään suoratoistopalvelusta. Ingressiä lukuun ottamatta Episodin jutussakaan ei oteta aiheeseen kovin voimakkaasti mitään kantaa. Päivittelijöille voin kuitenkin todeta. Kyllä, vuosi on 2020. Juuri sen takia vammaisuuden kuvauksista pitää voida puhua. Jos vammaisia näyttelijöitä ei edes koekuvata vammaisten rooleihin tai vammaisten tekijöiden käsikirjoitukset eivät koskaan päädy tuotantoon, esillä olevat kuvaukset pysyvät valitettavan yksipuolisina. Jos asioista ei koskaan keskustella, ne eivät muutu.

-Sanni

Avainsanat: Code of the Freaks, Disclosure, elokuvat, Split, vammaisuus

Artikkelin kommentit

  1. Hanna Mäkelä sanoo:

    Ja minun suosikkini Hitchcockin Vertigon lisäksi on Fordin Etsijät.;) Ja olen silti aivan samaa mieltä. Representaatio ei koskaan ole “vain” representaatio. Kuraattoreille ja kommentaattoreille töitä ja yleisölle kontekstia. Ei filmejä (eikä kirjoja, maalauksia, ym.) tarvitsee polttaa. Mutta toki poliittiset monumentit kyseenalaisille aatteille (Euroopan fasistit, Amerikan orjakenraalit, yms.) pitäisi siirtää pois monumentaalisista tiloista esim. museoihin. Kyse on arvojärjestyksestä, sillä arvojen säilyttäminen sellaisenaan ei tietenkään riitä historialle.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*