Blogilinjalla: Nina

Nina Kanninen kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia loka–marraskuussa. Hän etsii töitä ja harrastaa mm. karaokea, valokuvausta ja bloggausta.


Uskollinen yksinäisyys.

” On sunnuntai sä tulet luokseni,
heti aamulla ehkä jo odotin sua – 
jaat kanssani lehden ja jäähtyneen kahvin, 

sä olet mun ystäväni,
nimesi on yksinäisyys.

Sä oot mun kun valot on sammuneet
sä oot mun kun pöytiä siivotaan
sä oot mun, se mitä viivan alle jää
kun muut ovat menneet…
Mun juhannusheilani
sä oot mun viimeinen valssini
sä oot mun, voin syliisi mä painaa pään
voin luottaa ystävään, sä luokseni jäät

ja sä oot mun ystäväni, uskollinen yksinäisyys.

… Ja jokainen päivä on ystävänpäivä
ja sä oot mun, aina mun
ikioma yksinäisyys. “

 

Näin lyriisesti kuvailee Tuure Kilpeläinen ja kaihon karavaani biisissään nimeltä “Ystävänpäivä” yksinäisyyden. Ilmiön, joka on valitettavan usealle ihmiselle arkipäivää. Surullisinta koko asiassa on se, että se ei ole enää edes iästä kiinni.

Mä olen aina ollut hyvin avoin, sosiaalinen ja monessa mukana. Rakastan olla ihmisten keskellä, osana hälyä ja vilinää,  mutta en halua olla se johon huomio kohdistuu – ainakaan liikaa tai pelkästään.  Ulkopuolisien silmissä mulla on paljon ystäviä, mutta todellisuus on toinen; toiseen ammattiini valmistumisen jälkeen, mä en ole  oikeastaan nähnyt mun miehen, tai perheen lisäksi melkeimpä ketään kuukausiin. Kauempaa asuvia sukulaisiakin olen nähnyt tämän vuoden aikana alle 3 kertaa, ja ihan rehellisesti sanottuna se tuntuu vähän pahalta. He ovat minulle rakkaita, ja olisi kiva nähdä useammin. Sekään ei valitettavasti tunnu olevan niin yksinkertaista kuin luulisi, koska meillä kaikilla on oma elämä ja sen myötä elämäntilanteet erilaiset. Onneksi osa heistä edes soittaa mulle suht. säännöllisin väliajoin.

Tämä kuulostaa ehkä hieman oudolle, mutta olen aavistuksen kateellinen äidilleni. Hänellä on upea joukko upeita naisystäviä ympärillään ja he kaikki järjestävät vuorollaan yhteistä menoa ja tekemistä. He kaikki osallistuvat kaikkeen YHDESSÄ. On hauska välillä sivusta seurata heidän menoaan ja meininkiään.  Heillä on sydän ja asenne kohdallaan, ja he ovat ikäisekseen enemmän kuin nuorekkaita. He nauttivat elämästä, eikä mikään tai kukaan estä heitä toteuttamasta villimpiäkään ideoita. Välillä on ilo olla osa sitä jengiä. Ilo tuntea kuuluvansa porukkaan. Mutta silti he ovat äitini ystäviä. Joskus myös kuuntelen 8 vuotta nuoremman siskoni tarinoita ja turinoita siitä, kuinka he ovat olleet yli 20 hengen porukalla taas ties missä ja tehneet kaikkea kivaa.

Viime aikoina olen taas iltaisin miettinyt,  missä mun omat, ja kanssani samanikäiset tai hiukan nuoremmat, (nais)ystäväni ovat. Vastaus on että en vaan tiedä. Toki mulla on ollut kavereita lapsena ja opiskeluaikana mutta tätä nykyä he ovat suurimmaksi osaksi osaa elämääni enää vain netin kautta, tai asuvat n 200km päässä – kuten yllämainitut sukulaisetkin.  Surullista mutta totta. Loppujen lopuksi  yhteyttä tulee pidettyä nykyään vain muutamiin harvoihin, koska yksipuolinen yhteydenpito on vähän turhauttavaa pidemmän päälle. Yritetty on kyllä monesti, mutta yksinään ei ihan kaikkeen pelkän tahdonvoiman avulla pysty, vaikka kuinka haluaisi.

 

Välillä, ja etenkin näin syksy-talviaikoina, kun liikkuminen on mulle  muutenkin jännittävämpää  sairauteen peilaten, on  vaan nykyään on niin yksinäinen olo.   Musta tuntuu, (ja ehkä se on vaa tunne) kuinka kaikkia vaan kiinnostaa “peukutella” asioita facessa ja kuinka aina vaa kaikkea pitäis. Ikinä ei vaan kellään tunnu olevan aikaa/rahaa/halua vaa tarpeeks tehdäkseen mitään puheiden eteen.  Ja sitten niillä harvoilla kerroilla kun ois, peataan ruutuihin (ellei sitten ole jo vedottuniihin kuuluisiin kiireisiin)  livenä ja läsnäolemisen sijaan. Se on nykyään niin helppoa.

Jollen itse yleensä tee aloitetta, kuinka moni niistä tyypeistä mulle ehdottaa mitään tai  soittaa viikossa kysyäkseen vain; “mitä kuuluu?” Ja sitten on vielä se kategoria tyyppejä, jotka on yhteydessä vain silloin kuin yrittävät hyötyä itse jotenkin. (esim kyyti, rahanlainaus, yms) Kaikesta tästä huolimatta tiedän että kaikki ystäväni eivät ole tälläisiä. Luojalle kiitos siitä.

 

Ajoittain musta tuntuu myös, kuinka mun elämältä puuttuu se tietynlainen sosiaalinen osio lähes kokonaan.  Se voimavara, jonka avulla porskuttaa eteenpäin vuoden pimeinä aikoina. Aivan kuin sen tilalla olisi vaan iso, ikuinen musta aukko. Loputon tyhjiö. Kuten työnhaun – ja saanninkin kohdalla.  Mä haluaisin järkätä illanistujaisia yms eri teemoilla, mutta en jaksa nähdä vaivaa, kun tiedän ettei niihin tulisi  hyvällä tuurilla kuin  1 tai 2 ihmistä.

 

Mulla on sellanen jännä tunne etten tuu ikinä saamaan kenenkään naisYSTÄVÄNI aloitteesta yllärisynttäreitä,  ystävien välistä lomaa tai vaikka baby showereita – sitten joskus.  Kaiken tämän ympärillä oon joko a)  ite ollu mukana järjestämässä tai b) mun ihana perhe on järkännyt mulle.  Kun me joskus kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä mun miehen kanssa mennään naimisiin, (niin ainakin toivon) mun on vaikeaa miettiä kuka olisi mulle sopivin kaaso, koska luulen ettei kukaan niistä naisystävistä jotka vielä elämässäni ovat, tunne mua tarpeeks hyvin.  Jotenkin  tulee olo että oon vaivaksi taas kuitenkin. Eikö tälläsetkin asiat pitäis olla iha itsestää selvyys…?

Musta aina sanotaan että oon sosiaalinen, ja muut huomioonottava. Olen mä sitäkin, mutta jossain se raja mullakin menee. Mun pitäisi kyllä revetä kaikkialle ja kaikeksi mutta jälleen kerran pysähdyn miettimään miksi vaan mun ? Mä en enää jaksa. Paljonko vaaditaan siihen,/ pitää maksaa että saan edes kaverin esimerkiksi lenkkipolulle?

Ei mulla ole kun oma rakas. Ehkä mä en sitte muita tarvitsekaan vaikka ei hän tyttö olekaan… ? ❤ Onneksi on edes hänet. Aina sanotaan ettei sanontaa “menen naimisiin parhaan ystäväni kanssa” pitäisi käyttää, eikä niin saisi olla. Mutta meillä se tulevaisuudessa kai sitten menee juuri niin.  Mun mies on ihminen joka ei ehkä osaa tsempata, yllättää  ja lohduttaa niin hyvin kuin toivon ja odotan turhaan, mutta ainakin hän on päivittäin jakamassa arjen mun kanssa, miettimättä milloin hän mun kumppanuudesta/ystävyydestä voisi hyötyä ja milloin ei. Vaikka laatu korvaa todellakin määrän, ja niin paljon kuin miestäni rakastankin, niin voin silti rehellisesti myöntää että välillä kaipaisin ihan toisenlaista ystävää vierelleni; Sen joka tsemppaa ja kehuu. Potkii perseelle. Kenen kanssa nauraa vedet silmissä hölmöille sattumuksille, itkeä häpeilemättä Disneypiirretyille,   ja ennenkaikkea PUHUA asioista. Parantaa maailmaa kahvilassa tai kotisohvalla viinilasillisen äärellä.  Tai haukkua milloin mikäkin  vääryys maan rakoon. Tyypin joka sanoo suoraan mielipiteensä kokeilemastani mekosta vaateostoksilla, tai kipaisee tuomaan suklaamuffineja  ihan muuten kun olet kipeä vain piristäkseen..

Jotenkin mulla on olo, että mun pitäisi pyytää anteeksi sitä,  että olen ihminen. Että olen elävä sosiaalinen olento joka kaipaa ympärilleen toimintaa ja ihmisiä.  Arjen pieniä eleitä, ja asioita jotta elämä olisi hivenen värikkäämpää kuin fifty shades of grey.  Silti ne vähätkin ihmiset ympärilläni, ovat kuin timantteja – harvinaisia,  rakkaita, ja laadultaan arvokkaita sekä kestäviä.  <3 kiitos että olette – edes silloin tällöin <3

 

-Ninni

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*