Blogilinjalla: Jenni

Jenni on 31-vuotias sosionomi, joka työskentelee Tallinnassa. Hän kirjoittaa Tukilinjan Blogilinjalla-vierasblogia elo–syyskuussa 2020.


Uskotko sä kohtaloon?

Olen harhaillut elämässäni paljonkin hyvin erilaisten vaihtoehtojen välillä. Useammin kuin kerran on tuntunut siltä, että on umpikujassa, mutta takanakin portti on mennyt kiinni. Joskus olen jäänyt sinne umpikujaan yrittämään väkisin puskea seinästä läpi. Tällainen tilanne oli, kun olin tehnyt suomen kielestä kandin tutkinnon ja yritin kirjoittaa gradua reilut kaksi vuotta, vaikka siitä ei tullut yksinkertaisesti yhtään mitään. Piti ihan palata gradutiedostooni tarkistamaan asia: sain tuon kahden vuoden aikana analyysia kasaan viisi sivua, joka sisältää myös aineistoesimerkit. Eli noin reilu kolme sivua varsinaista tekstiä. Time well spent. Gradusta luovuttuani keväällä 2014 vietin vielä vuoden haahuillen yliopistolla. Taisin saada viisi opintopistettä eli yhden kurssin sinä aikana kasaan. Seuraavana keväänä hain ja kesällä pääsinkin opiskelemaan sosionomiksi, ja äitini ihmetteli, miksi halusin vaihtaa alaa kesken kaiken.

Tästä episodista vähän. Äitini oli todella vaikea ymmärtää, miksi halusin vaihtaa alaa enkä tehnyt ensin maisteriopintoja loppuun. Yritin selittää hänelle tilannettani: varsinkin vuosi 2014 oli minulle kaikkinensa todella vaikea ja raskas, ja juuri kun olin päässyt yhdestä umpikujasta, tuli aina uusi seinä vastaan. Mielenterveyteni rakoili. Yritin etsiä uutta suuntaa elämälle ostamalla randomin netissä tapaamani Fabion perässä yhdensuuntaisen lipun Italiaan (tästä lisää ehkä joskus toiste, pitkä tarina). Otin ensimmäisen tatuointini. Opinnot eivät edistyneet. Graduohjaajani oli hyödytön. Jaksoin sentään käydä töissä jonnekin syyskuuhun asti, sen jälkeen romahdin täysin. Minulla ja silloisella kumppanillani (hän muuten siis tiesi alusta asti Fabiosta, tästäkin ehkä toiste lisää,) oli lopulta tosi isoja rahaongelmia ja vähän niin kuin kämppä meni alta ja jouduimme menemään vanhempien luo hattu kourassa, että saimme uuden kämpän. Tämän kaiken keskellä opintoni eivät maistuneet eikä edistyneet – olen näköjään tallentanut viimeisen version gradustani 13.4.2014, sen jälkeen tosiaan seuraavana keväänä räävin kasaan yhden kirjatentin. Ja äitini vain ihmetteli, eikö ensin kannattaisi tehdä yksi tutkinto loppuun ennen kuin aloittaa uuden opiskelun. Vaikka hän tiesi ainakin suurimman osan tästä. Fabiosta hän ei tiennyt.

Pitkä tarina lyhyesti: En koskaan tavannut Fabiota. En muista enää hänen oikeaa nimeään, mutta kutsuimme kumppanin kanssa häntä leikillisesti Fabioksi. Lähdin reilaamaan yksin, koska en halunnut heittää Italian-lentolippua hukkaan. Siihen meni aika paljon säästöjä.

Vastaan usein masennukseen impulsiivisuudella, kuten vuonna 2014 useampaan kertaan. Muita samanlaisia impulsseja, jotka osa on osoittautuneet hyviksi ja osa huonoiksi valinnoiksi:

  • kai sen sosionomiksi hakemisenkin voi tavallaan laskea tähän, 2015
  • haku ja lähtö vapaaehtoistöihin Turkkiin, 2017
  • ero yhdestä kumppanista, 2017
  • yhteenmuutto toisen kumppanin kanssa, 2017
  • aivan holtiton määrä irtoseksiä ja alkoholia vailla mitään järkeä, 2019
  • otin rescue-koiran, 2019
  • haku opiskelemaan matematiikkaa ja it-alaa, 2019
  • seurustelemaan alkaminen ihmisen kanssa, josta en ollut ollenkaan varma, 2019
  • yhteenmuutto kumppanin kanssa, jonka kanssa olin seurustellut alle kuukauden, 2020
  • töihin hakeminen Tallinnaan, 2020
  • muutto Tallinnaan, 2020
  • lisäksi paljon pienempiä “heräteostoksia” matkan varrella.

Jollakin tavalla ajattelen kuitenkin niin, että näilläkin valinnoilla on ollut tarkoituksensa. En lopulta olisi se ihminen, joka olen, jossen olisi valinnut juuri näin. Olisinko sitten parempi tai huonompi ihminen, taikka onnellisempi tai onnettomampi? En tiedä. Mutta juuri nyt olen melko onnellinen, vaikka vuosi sitten en todellakaan olisi uskonut, että asun nyt Tallinnassa ja työskentelen näinkin ei-humanistisella alalla.

Koiria kyllä on ikävä. Onneksi heistä on paljon kuvia ja videoita mm. Instagramissa (@seppojaulla), Facebookissa (Seppo ja Ulla) sekä Helsingin Jodelissa (@seppo). Ja tietenkin omassa puhelimessa ja yksityisillä tileilläni. Mutta on se eri asia selailla kuvia kuin päästä rapsuttelemaan karvakorvia ihan livenä. Haaveilen siitä, että saisin Ullan tänne Tallinnaan kanssani. Seppo on niin vanha ja stressaantuu helposti, että sen on parempi äitini luona.

Ulla (vas.) ja Seppo

Mutta uskon jollain tavalla kohtaloon. Vaikka kaikki ei menisikään putkeen, “asioilla on tapana järjestyä”, kuten äitini aina sanoo. Ne ei järjesty aina parhain päin, mutta ne järjestyy jotenkin. Ja ehkä se, että ne järjestyy jotenkin, on lopulta juuri se, miten niiden pitääkin järjestyä. Kuka tietää, missä olen vuoden päästä? Saati viiden vuoden? Vihaan sitä, että työhaastatteluissa kysytään, missä näet itsesi vaikka viiden vuoden päästä; hyvä jos tiedän, missä olen ensi viikolla!

Avainsanat: impulsiivisuus, kohtalo, koirat, masennus

Artikkelin kommentit

  1. ronja sanoo:

    Ehkä tiedän,missä olen viikon päästä, mutta 5 vuoden tähtäin on mullekin liikaa ja jäädyn työhaastatteluissa, kun multa kysytään tätä kysymystä ja työhistoriani “nopeatempoisuuden” takia myös sitä, osaanko sitoutua. Niin, osaanko?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*