Blogilinjalla: Jenni

Jenni on 31-vuotias sosionomi, joka työskentelee Tallinnassa. Hän kirjoittaa Tukilinjan Blogilinjalla-vierasblogia elo–syyskuussa 2020.


Miksi sä lähdit Tallinnaan?

Riitta kysyi edellisen tekstin kommenteissa, miksi lähdin Tallinnaan, ja mitä se teki mielenterveydelleni. Aloitetaan ensimmäisestä: hyvä kysymys, ja syitä tähän muuttoon minulta kysellään kyllä usein, mutta voisin tässä avata asiaa vielä vähän.

Lähdetään liikkeelle niinkin kaukaa kuin viime vuoden tammikuusta. Tämä lumipalloefekti ei siitä alkanut, mutta se oli yksi iso käännekohta tässä matkalla.

Olin töissä työpaikassa, joka ei minulle sopinut, ja työtehtävissä, joita en oikein osannut. Yksi iso huono asia tuossa työpaikassa oli se, etten saanut työhöni kunnollista tukea, vaan jouduin pärjäämään todella yksin työtehtävieni kanssa. Asiakkainani oli työttömiä ja pitkäaikaissairaita maahanmuuttajia, erittäin haastava asiakasryhmä siis sosiaalialalla. Olin jotenkin myynyt itseni siihen työhön, vaikka kokemusta tai verkostoja minulla ei todellakaan ollut tarpeeksi sosiaalialalta, jotta olisin voinut työni oikeasti hyvin hoitaa.

Tammikuussa asiat eskaloitui, ja jäin burnoutin laukaiseman todella pahan masennusjakson takia sairaslomalle. Keväällä sitten ajattelin puoliksi vitsillä hakevani opiskelemaan jotain ihan muuta – jotain sellaista, missä ei tarvitsisi olla ihmisten henkilökohtaisten elämänongelmien kanssa niin paljon tekemisissä. Päädyin erinäisten vaiheiden kautta lukemaan matematiikkaa. Irtisanouduin työstäni juhannuksen tienoilla, vaikka minulla oli määräaikainen sopimus vuoden loppuun saakka. Syyskuun loppuun olin sairaslomalla.

Näin jälkikäteen ajatellen olisi pitänyt olla pidempään sairaslomalla ja opiskella sairaspäivärahalla, koska en ollut psyykkisesti siinä kunnossa, että olisin voinut täysiaikaisesti opiskella. Yksi iso ongelma olu talous: olin opiskellut matikkaa ennen jo niin pitkään, etten saanut enää opintotukea tai -lainaa. Työttömyyskorvauksella en voinut opiskella, koska TE-toimiston mielestä minulla ei ollut pätevää syytä lopettaa työssäni – vaikka minulla oli lääkärintodistus psykiatrilta, jossa sanottiin, että en pysty sosionomin työhön. Hain kuntoutusrahaakin, mutta se hylättiin myös sillä perusteella, että hyvinhän minä voisin työllistyä sosionomina. Niin että sitten elämä jatkui toimeentulotuella ja asumistuella.

Syksy meni vielä jotenkuten niukasti elellen, mutta sitten. Aloin seurustella, ja kumppanini muutti minun luokseni helmikuun alussa. Tästähän Kela riemastui ja pisti rahahanat kiinni – saihan kumppanini opintotukea! Kuinka ruhtinaallista! Pitkä tarina lyhyesti: minun piti antaa opiskelupaikkani kokonaan pois, jotta saisin työttömyysetuutta. Oli melkomoista penninvenytystä siinä kevätkuukaudet, kun odoteltiin päätöksiä ja rahoja työkkäristä ja työttömyyskassasta.

Tietenkin aloin etsiä töitä siinä sitten. Koska selailin niin paljon työpaikkailmoituksia, aloin myös saada työpaikoista mainoksia pyytämättä ja yllättäen. Törmäsin Instagramissa ilmoitukseen, että Tallinnaan haetaan suomen kielen taitoisia asiakaspalvelijoita. Täytin hakulomakkeen vitsillä, jätin CV:n palveluun, unohdin asian. Kunnes seuraavana päivänä soitettiin ja kysyttiin, milloin minun olisi mahdollista aloittaa, eli että milläs aikataululla ruvetaan haastattelua järjestelemään. Suhtauduin asiaan vielä siinäkin vaiheessa lähinnä huvittuneesti. Kuitenkin, mitä lähemmäs työhaastattelu tuli, sitä enemmän vakavissaan aloin asiaa ajatella. Kaipasin jotain muutosta. Matematiikan suunnalta minulta oli mennyt ovet kiinni, sosionomin töihin en halunnut palata, suomen kielen maisteriakaan en olisi pystynyt tekemään taloudellisen tilanteen takia loppuun. Pääsin Helsingissäkin pariin työhaastatteluun, mutta suurimmaksi osaksi työhakemuksiini ei edes vastattu – ilmeisesti, koska minulla ei ollut mitään relevanttia kokemusta aiemmin puhtaista toimistotöistä, ja matikan opintojakin oli niin vähän vasta kasassa.

Tallinnaan muuttaminen ja uuden elämän aloittaminen alkoi siis kutkutella koko ajan enemmän. Eniten oikeastaan huoletti se, että en ehkä voisi ottaa koiriani mukaani. Ja sitten, kun tuli tieto, että Tallinnassa olisi töitä tarjolla, ja aloin tosissani etsiä asuntoa, tuli vastaan se, ettei oikein mihinkään kämppään lemmikkejä saanut ottaa.

Rehellisesti: totta kai minua harmitti sekin, että kumppanini ei pääsisi tulemaan mukanani, mutta enemmän kuitenkin koirat.

Lopputulos kuitenkin oli siis se, että täällä ollaan. Seikkailunhalu, uudet työt, uudet ihmiset, uusi asuinpaikka… uusi alku houkutti. Työpaikassa oli hyvää sekin, että siitä pääsisi etenemään firman sisällä eteenpäin haastavampiin hommiin, palkka ja vastuu nousisi ajan kanssa, ja ehkä jopa esimiestehtävät olisi ennen pitkää mahdollisia, jos vain hoitaisin hommani tarpeeksi hyvin. Olen kunnianhimoinen, ja tiedän, etten halua lopun ikääni tehdä samoja töitä. Minua kiinnostaa esimiestehtävät jossain vaiheessa uraani, vaikka toki vielä sen aika ei ole. Totta kai halusin lähteä tähän työhön. Ja minun asiakaspalvelukokemuksellani minulla olisi todella hyvä pohja tähän, vaikka ala, jolla nyt toimin, ei ollutkaan ennestään millään tavalla tuttu.

Tässä vielä pari kuvaa huhtikuulta, kun vanha kaupunki ja kotini lähellä oleva Kadriorgin puisto olivat tyhjinä turisteista ja muista ihmisistä koronan takia.

Avainsanat: burnout, maastamuutto, masennus, opiskelu, Tallinna, työelämä, uusi alku

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*