Blogilinjalla: Elina

Elina Ino on 28-vuotias, pyörätuolia käyttävä sosiaalialan opiskelija Helsingistä. Hän kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia kesä–heinäkuussa.


Erilainen kanssamatkustaja

Ajattelin nyt kirjoittaa puhevammaisen ihmisen kohtaamisesta, kun pyydän ihmisiltä apua ja en pyydä helposti, koska oon nähnyt niin monta reaktioita. Sattui pari päivää sitten kun olin tulossa junalla ja metrolla kotiin ja törmäsin vahingossa hissin kulmaan niin, että Tobin virtajohto irtosi. Ajattelin, että toivottavasti akku kestää kotiin asti, mutta juuri kun sain sen ajatuksen loppuun Tobi sammui. Näin vieressäni poikaporukan odottamassa myös junaa ja he näyttivät ihan fiksuilta nuorilta miehiltä, joten päätin yrittää mennä selittää elekielellä heille, että laittaa johdon takaisin paikoilleen. Kyllä he ymmärsivät mistä on kyse, mutta yrittivät väärää johtoa, joka ei tuu nyt mihinkään, koska tämä on vara Tobi. En voinut muutakaan kuin puristella päätä, kun he kysyivät, että mihin se pieni johto menee. Vihdoin he tajusivat, että kyse on sivujohdosta, joka on se Tobin virtajohto. Ensimmäisenä yrittivät oikeinpäin, mutta mulla estää suoja, että pitää laittaa ylösalaisin, että ottaa virtaa. Olin innoissani, että juuri noin, mutta turhaan innostunut, koska ei näkynyt valoa johdossa eikä mennyt päälle. Olin voi ei, kaikki oli turhaan. Sinnikkäästi he yrittivät kokeilla johtoja ja pyysivät yhden miehen katsomaan, vaikka pyöritin päätäni, että antakaa olla. Yksi pojista sanoi toiselle: “ opiskelet automekaanikoksi, joten korjaa.”  

Sitten juna tuli ja hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi. Ajattelin vaan, näillä sitten mennään, kyllä aina kotiin pääsen vaikka Tobissa on kaikki kodin hallintalaitteet, jolla saan ovet auki, valot ja tv. Nyt vaan piti enemmän yökön apuun turvautua, joka on ärsyttävää koska yökkö on aina jossain auttamassa ja joutuu odottamaan.. Näköjään pojilla jäi huoli musta, koska sitten tuli kaksi konduktööriä luokseni sanoen: “sulla on kuulemma johto ongelma.” No en voinut kieltäkää sitä tosiasiaa. Ja sama ihmettely alkoi sen johdon kanssa, joka ei edelleenkään mene mihinkään. Kirjoitin kännykkääni: “Pärjään kyllä.” Toinen konduktööri tajusi lukea kännykkääni ja sanoi: “Joo, mutta katsotaan vielä.” 
Hetken päästä samaa junaan tuli sattumalta mun lapsuuden kaveri. Olin innoissani, koska kommunikointi tutun kanssa on niin paljon helpompaa. Konduktöörit heti kysyivät häneltä, että tietääkö hän paremmin mihin johdot tulee, mutta mekin niin harvoin nähdä, ettei hänkään tiennyt sen paremmin. Lapsuuden kaveri sanoi: “Kyllä tämä tyttö selviää mistä vaan”, kun konduktööri sanoi mitä oon kirjoittanut heille. Lapsuuden kaveri yritti kanssa katsoa johtoja, kunnes kirjoitin kännykkääni: “unohda kokonaan pikku piuha. Kyse on sivupiuhasta, jos siihen ei tule valo, niin sitten on taas paskana.” lopputulos oli, että johto oli paskana.  

Lapsuuden kaveri kyseli, että minne oon menossa, voiko tilaa taksin tai soittaa avustajalle ja selittää tilanteen. Konduktöörit varmistelivat, kun lähdimme junasta pois, että kaikki oli ok ja hymyilin ja nyökkäsin kiitokseksi taas. Lapsuuden kaveri saattoi mut metroon, jolla pääsin turvallisesti kotiin. Vaikka pojat ja konduktöörit eivät pystyneet korjata Tobin vikaa, mutta silti he yrittivät sitkeästi auttaa ja ymmärtää mua eikä juossut pois ja siitä sitten tuli hyvä mieli. 
Ja kotona avustaja korjasi johdon seuraavana päivänä. 

Artikkelin kommentit

  1. Päivi sanoo:

    Kertomasi tapahtuma antaa toivoa siitä että asenteet ja toimet ovat paranemaan päin. Se antaa toivoa paremmasta yhteiskunnasta! Vuosia sitten, kun liikuin pyörätuolissa olevan veljeni kanssa julkisissa liikennevälineissä Helsingin keskustassa, apua ei tarjottu eikä annettu, vaikka oli selvää että sitä tarvitsimme. Esteetön liikkuminen oli myös selvästi utopiaa.

    Jatkahan matkaasi samalla sisulla ja sydämellä kuin tähänkin asti. Olet muutoksen airut – lycka till 💜

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*