Blogilinjalla: Eeli

Eeli Kytömäki kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia joulu–tammikuussa. Hän on muunsukupuolinen transaktivisti, joka harrastaa videobloggaamista, teatteria ja Nova-koiransa kanssa seikkailua.


Viimeistä viedään!

Ihmeellisen nopeasti nämä kaksi kuukautta ovat kuluneet Tukilinjan blogin parissa!

Haluan näin viimeisessä blogauksessa puhua siitä, miltä tämä on tuntunut, ja mitä olen oppinut. 😀

Tämä on antanut minulle motivaatiota reflektoida toimintaani niinäkin hetkinä, jolloin se on ollut vaikeaa. Mulla on paha tapa pitää suru omana tietonani ja pahimmillaan eristäytyä muista, joten blogi on antanut minulle myös tavan kanavoida sitä tuntemaani henkistä kipua sanoiksi, jotka ovat myös konkretisoineet niitä tunteita. Blogin kautta pääsin käsittelemään perheeni koirien kuolemaa, mikä erityisesti oli tärkeä kokemus minulle.

Kahden kuukauden aikana masennus on helpottunut, antanut enemmän liekaa, antanut enemmän vapautta ja helppoutta elämään, mutta on se edelleen tässä. Se on sairaus, se ei poistu hetkessä, ei ole varmaa että koskaan paranen. Ja se on okei. Blogaaminen on antanut itsevarmuutta sen suhteen, että tämä on asia mitä haluan jatkaa. Haluan puhua avoimesti masennuksesta, sen stigmoista, häpeilemättä. Koska eihän tässä ole mitään hävettävää, eihän? Ei sairauttaan pidä hävetä, tai ei ainakaan pitäisi. Silti tiedostan, että se on monelle asia, mitä ei koe pystyvänsä kertoa muille, joskus jopa itselleen myöntäminen on mahdotonta.

Haluan edelleen korostaa, että olen ollut masentunut pitkään, ja viimeinen vuosi on ollut minulle todella tärkeä parantumisen kautta. Olen saanut uusia voimavaroja, ja uutta energiaa. Olen eheytynyt sen verran, että terapiasta alkaa olla todenteolla hyötyä. Nyt kun ei tarvitse pelätä poistumista kotoa tai jaksamisen riittämistä eli kykenee toimimaan suht normaalisti, pystyy toteuttamaan itseään ihan erilailla. Mä olen muuttumassa sellaiseksi ihmiseksi, jollainen haluan olla. Se on todella voimaannuttavaa.

Se ei silti tarkoita, etten mä kompuroisi. Se ei tarkoita sitä, että mulla ei olisi paha olla, sitä että masennus ei olisi mun takaraivossa päivittäin. Se ei ole ehkä enää se mun dominoivin osa, mutta silti. Se on siellä. Se on läsnä. Se on hiipunut, mutta voi taas palata kirkkaampana kuin koskaan. Ja sekin on okei. Se on okei. Mä en ole epäonnistunut, vaikka tämä muuttuisi akuutimmaksi taas jossain vaiheessa. On ookoo kaatua, vaikkei heti pääsisi ylös. Sairautta ei pidä hävetä.

Kiitos että olen saanut kirjoittaa tänne viimeisen kahden kuukauden ajan. Se on ollut todella tärkeää ja hieno kokemus. Toivottavasti tämä on antanut ehkä vähän ymmärrystä, millaista on elää masennuksen kanssa ja no, millainen tyyppi mä olen.

Seuraa mua ihmeessä somessa, jos haluat seurata mun sähläystä jatkossa!

TWITTER: https://twitter.com/paralleeli
INSTAGRAM: https://www.instagram.com/eeli.koo/

Kiitos kun luit <3

Rakkaudella,

Eeli

Avainsanat: eeli, masennus, viimeinen postaus

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*