Blogilinjalla: Eeli

Eeli Kytömäki kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia joulu–tammikuussa. Hän on muunsukupuolinen transaktivisti, joka harrastaa videobloggaamista, teatteria ja Nova-koiransa kanssa seikkailua.


Moikka tyypit!

Moi! Miten teidän viikonloppu on mennyt? 🙂

Mun piti aloittaa heti rytinällä tämä bloggaaminen torstaina, mutta työt piti kiireisenä ja aika kuluikin niin nopeasti, että vasta nyt tälleen lauantai-iltana tuli hyvä slotti kirjoittaa. Tosiaan, toisin kuin tuossa mun ekassa bloggauksessa/artikkelitekstissä mainitsin työttömyyteni, mä olen juuri saanut töitä (!) ja viettänyt tämän viikon ahkerasti henkilökohtaisena avustajana! Työ on ollut todella hyvä ja tarvittava lisä mun arkeen, työttömänä tuntui että toimettomuus myös ruokki masennusta ja vaikka mulla olikin tapana yrittää pitää itseni mahdollisimman kiireisenä, se ei silti riittänyt. Mun toimintakyky on vuodenaikaan nähden myös todella korkealla, mistä varmasti saan kiittää terapiaa ja nyt tätä alkanutta työsuhdetta. Olen aika innoissani tulevasta, mikä on aika outo ja uusi tunne mulle.

Olin eilen tän vuoden ekoissa pikkujoulukemuissa! Olin todella väsynyt päästyäni töistä ja vaikka alunperin olin ollut todella innoissani kutsusta, olin ihan äärettömän väsynyt ja mietin että pitäisikö jättää väliin. Tällaiset kelat on mulle todella tuttuja, ja yleensä saatan jättää väliin jos vähänkin epäilyttää – on välillä todella vaikea arvioida omaa jaksamistaan ja että onko väsymys ja uupumus niin vahvaa, että olisi parempi jäädä kotiin. Mun masennuksen suurena oireena juuri on tämä helppo uupuminen ja sen kautta myös mua saattaa ahdistaa helposti suuret ja uudet sosiaaliset tilanteet. Kemut järjesti Pehmee -kollektiivi, jonka instagramiin suosittelen kaikkia tutustumaan! Ihanaa bodyposia! Olen todella iloinen että menin paikalle siitä uupumuksesta huolimatta, oli ihana tavata uusia ihmisiä ja vähän juhlia pikkujouluja. Yleensä mua tällaisissa kemuissa vähän jännittää onko se tila turvallinen mulle tälleen transihmisenä (esim. sukupuolineutraalit vessat, tapa millä vieraista puhutaan), mutta Pehmeen tyypit oli miettinyt todella hyvin näitä turvallisen tilan juttuja sekä esteettömyyttä. Siellä oli ihana ja no, todella pehmee olla!

Tämä päivä on mulla lähinnä koostunut koiran kanssa olemisesta ja terapiasta, joka kiireisen ja täyden työviikon takia oli näin lauantaina. Terapiassa on aina vähän että ei koskaan tiedä millainen kerta on tulossa – joskus se on kamala itkufestari, kunnon ahaa-elämyksien paikka tai sitten no, jotenkin äärettömän turha reissu (ihana siitäkin huolimatta varmasti, koska mun terapeutti on upea ihminen :3).

Tänään se terapiareissu oli todella iso ahaa-elämyshetki, josta vähän haluan puhua myös tänne, vaikka samaan aikaan se tuntuu todella vaikealta.

Oon aina jotenkin halunnut mieltää itseni sellaiseksi hauskaksi, itsevarmaksi, vahvaksi ja meneväksi ihmiseksi, mutta masennuksen noustessa vahvemmin kuvioihin trauman kautta musta tuntui, että mä olen muuttunut todella radikaalisti tyypiksi, jota en tunnista laisinkaan. Että yhtäkkiä siitä iloisesta ja sosiaalisista tilanteista nauttivasta tyypistä on tullut jotenkin ihan outo, surullinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä kasa masennusta, joka ei halua poistua kotoa kun pelottaa. Oman itsensä kadottaminen oli ehkä kamalimpia kokemuksia, mitä ikinä olen kokenut. Se oli pelottavaa, jotenkin todella absurdia, kun yhtäkkiä se oma minäkuva rikkoutuu täysin.
Tänään kuitenkin opin terapiassa, että mussa on kumpiakin puolia, sitä vahvaa ja herkempää. Se tuntuu jotenkin niin hölmöltä ettei tätä ymmärtänyt aikaisemmin, koska onhan ihmisissä varmasti monta eri puolta eikä ne sosiaalisimmatkaan tyypit pysty olla aina sosiaalisia, mutta silti tää oli mulle tosi kova ahaa-elämys! Toki mulla tähän kanssa liittyy se, että mä en ole yhtään pitänyt mun siitä herkemmästä ja hiljaisemmasta puolesta, vaan yrittänyt pakoilla sitä sen ilon ja menevyyden taakse – vaikka siinä ei ole edes mitään vikaa. Ja nyt vasta sitä oikeasti alkaa ymmärtää!
Me ollaan aina laittamassa itseämme sellaisiin muotteihin, että jotkut on introverttejä ja jotkut ekstroverttejä – että ihan kuin ihmisten persoonat olisivat niin yksiuloitteisia. Mikä ei tietenkään ole totta. Oon jotenkin elänyt niin siinä ihanneminän kuvassa ja haaveessa, siinä itsevarmassa porukan naurattajan roolissa, että herkemmän meitsin näkeminen oli itselle aluksi tosi vaikeaa, koska sitä ei halunnut hyväksyä. Olishan se ihanaa olla iloinen koko ajan, mutta eihän se kenenkään kohdalla ole edes mahdollista? Olisi upeaa olla vahva aina, mutta eikö sekin olisi äärimmäisen kuluttavaa? Ja kai sillä sosiaalisuudella on myös rajansa.

En oikein tiedä ymmärtääkö tästä mun selityksestä mitään, mutta ehkä tärkein pointti mulla on tässä se, että me aina halutaan määrittää itteämme tosi paljon, näyttää ittestämme se parempi puoli ja ei haluta hyväksyä itsessämme jotain piirteitä, koska nähdään ne huonoina. Mun kohdalla ne piirteet on ollut sitä, että olen välillä epävarma, herkkä, läheisistä riippuvainen, surullinen ja masentunut. Ne piirteet mulle on jotenkin kipeitä oman traumataustan takia, ja niiden näyttäminen muille on mulle todella vaikeaa ja pelottavaa. Mutta ei ne piirteet oo tietenkään huonoja, ei yksiselitteisesti.
Ja tänään terapiassa me käännettiin erään harjoituksen kautta niitä huonoja piirteitä positiivisiksi! Tajusin taas, että kyllähän se herkempi puoli on hyvä myös olla – mä olen empaattinen, ymmärtäväinen, mä välitän muista ihmisistä ja oon nöyrä. Sen harjoituksen jälkeen noi negatiiviiset piirteet eivät tuntuneet enää niin negatiivisilta 🙂

Mutta ajattelin että jos mä vaikka tässä blogissa saisin puhuttua niistä vaikeista jutuista, niin jo se olisi voitto? Koska en varmasti ole yksin näiden asioiden kanssa, eikä herkkyys ole heikkous ja aina ei tarvitse olla vahva. Eiks näin?

Ensi viikko mulla on töiden suhteen paljon vapaampi, joten juttelen tänne varmasti enemmän 🙂

Hyvää alkanutta joulukuuta!

Terkuin,

Eeli

Avainsanat: eeli, masennus, terapia

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*