Blogilinjalla: Eeli

Eeli Kytömäki kirjoittaa Tukilinjan vierasblogia joulu–tammikuussa. Hän on muunsukupuolinen transaktivisti, joka harrastaa videobloggaamista, teatteria ja Nova-koiransa kanssa seikkailua.


Ilotulituksia karkuun maalle

Moi!

Kohta on uusi vuosi, mitä sinänsä olen jo tovin odottanut – itse juhlana, mutta myös sen takia, että pääsen hetkeksi pois Helsingistä.

Tosin nyt suurin syy lähteä muualle oli itse koira, ei niinkään mun kaipuu reissata. Uutena vuotena nimittäin ammutaan raketteja, ja Novalle on muodostunut paukkuarkuus erään inhottavan kokemuksen seurauksena. Haluan kertoa tästä, koska ehkä tämä myös loisi ymmärrystä siihen, miksi suhtaudun niin negatiivisesti ilotulituksiin.

Aikaisemmin, ennen oman koiran omistusta, mun suhtautuminen raketteihin on ollut aika neutraali – en ole koskaan nähnyt mitään järkeä ostaa niitä. Ilotulitusten katseleminen yleisesti ihan kivaa, mutta kyllä niistä syntyvä roska on aina ottanut pattiin. Kukaan läheiseni ei ollut vahingoittunut ilotulitusten ampumisen seurauksena, mutta on ollut kyllä lähellä piti -tilanteita. Mun perheen vanhin koira aristi niitä (ennen kuuroutumistaan :’D), mutta en ikinä kokenut sen kanssa sellaista pelkotilaa, mitä tulin kokeneeksi Novan kanssa.

Novan paukkuarkuus alkoi viime kesänä, kun eräällä iltalenkillä me molemmat pelästyimme todella pahasti.

Meistä alle sadan metrin päässä räjähti jotain kovaäänistä, ja niin läheltä kuultuna (mutta ei heti nähtynä) se oli kuulostanut aseen laukaisulta. Ja tietenkin siinä hetkessä kaikki tämän maailman kauhut nousivat mieleen, ja menin hetkelliseen shokkiin. Eikä ilotulituksia pitäisi edes kuulua kesällä? Novan reaktiolle minun paniikki jäi kuitenkin toiseksi, koska Nova meni täysin jäihin, tärisi ja itki. Samanlaista pelkoa en ollut nähnyt Novassa kuin hänen muuttaessa luokseni ja kohdatessa ensimmäistä kertaa portaat. Kyllä, luit oikein, portaat olivat Novan pahin vihollinen, mutta tämän pelon saimme yhdessä taltutettua yllättävän nopeasti, mennessämme hengailemaan rappukäytävään ja syötin Novalle keitettyä kanaa. Portaat olivat tuntemattomat ja uhkaavat koiralle, joka ei ollut koskaan kävellyt sellaisia pitkin. Tällaista pelkoa vastaan oli helppo kouluttaa. Kana kelpasi ja Novalle portaat eivät tuota minkäänlaista ongelmaa. Mikä on siunaus, koska jos joka kerta ulos mennessä pitäisi kantaa 20 kiloa koiraa neljännestä kerroksesta alas ja takaisin ylös, mulla ei olisi enää selkää. .’D

Raketin kova ääni oli aivan toisenlainen pelonherättäjä. Triggeri, josta Nova muuttui aivan eri koiraksi. Se pelko oli aivan uusi Novalle. Minä paniikissani halusin lopettaa räjäyttelyt, joten raahasin oudoksi muuttuneen koirani mukanani kohti pihapiiriä. Jos jälkikäteen olisin ollut viisaampi, olisin varmaan jättänyt sen reissun välistä ja vain lähtenyt nopeasti kauas, ettei Novalle olisi tullut lisää pelkoja tilannetta ja paikkaa kohtaan. Minulle kuitenkin oli tärkeää tehdä loppu tälle, mahdollisimman nopeasti.

Raketteja räjäyttelivät juhlivat jonkun 30v-synttäreitä. Kesäiltana, parhaaseen koiranulkoilutusaikaan. Pienessä pihapiirissä, lasten ympäröimänä. Aivan suositun lenkkipolun vieressä. Raketit olivat isketty vain hiekkaan, turvaväliä ei ollut nimeksikään. En edes siinä hetkessä tajunnut, miten kamalan vaarallinen tilanne oli kaikille, vaan prioriteetteihin kuului väelle kertominen, ettei nyt saa raketteja räjäytellä. Että ehkä he eivät nyt vain tajunneet, että juuri tähän aikaan muut ulkoiluttavat koiriaan, ja koirat saattavat pelästyä. Traumatisoitua. Karata. Aiheuttaa vaaratilanteita.

Minua edelleen kismittää tänäkin päivänä, miten huonosti mun pyyntöön suhtauduttiin, vaikka tiedostan että tein sen erittäin ahdistuneena ja ehkä vähän tahdittomasti. Olin hysteerinen, koska koirani oli hysteerinen – minua ahdisti ajatella, että nyt minun koiraani pelottaa, ja jos niiden ilotulitteiden räjäyttely jatkuu, voi olla että koira karkaa. Kaaosmieleni jo näki tilanteen, että Nova karkaa ja jää auton alle.
Lähdin pihapiiristä ahdistuneena ja erittäin pettyneenä kiivaan keskustelun jälkeen. Minut oltiin kohdattu, mutta äärimmäisen väheksyen, vaikka kuinka sanoin miten koiraani ahdistaa (ja se kyllä näkyi, vaikkei koiran elekieltä muuten ymmärtäisi). Minulle vain sanottiin, että parin minuutin päästä jatkavat, että me ehditään pois alta. Se ei tuntunut reilulta, vaan vaadin, että rakettien räjäyttely lopetetaan, jos teillä ei ole lupaa (eihän heillä mitään sellaisia ollut). Jos näin ei tapahdu, soitan poliisit.

Novan pelko jatkui pitkälle, ja kun uudestaan kuulin räjäytyksiä, soitin poliisille. Poliisipartio oli hätäkeskuspäivystäjän mukaan lähellä, ja kohta räiske loppuikin. Räiske loppui, mutta pelko jäi.

Tämän tapahtuman seurauksena Nova välttelee sitä paikkaa, missä olimme tapahtumahetkellä, sekä pimeällä saattaa laittaa jarrut alle ihan ihmeellisissä paikoissa. Pimeä yhdistettynä koviin ääniin on mahdoton yhdistelmä. Erityisesti äkilliset ja tuntemattomasta lähteestä tulevat äänet pelottavat Novaa, ja saattavat juuri laukaista Novassa halun vain päästä nopeasti kotiin, vaikka olisimme olleet ulkona vain viisi minuuttia. Viime viikolla löysimme uuden pelon aiheen, nimittäin luisteluradan kaukalon reunaan osuvat kiekot ja niiden koliseva ääni. Viime vuoden talvella tämä ei ollut vielä ongelma.
Pelko näkyy ja tuntuu koirassa, ja sitä on vaikea opettaa pois – olen vaihtanut namit vähän parempiin, että jos Novaa pelottaa, pystyn parhaani mukaan motivoimaan häntä jatkamaan tai siirtämään ajatukset edes vähän muualle. Vaihtelemme reittejä, jos Nova näyttää stressaantuneelta. Välttelen sitä aikaisemmin mainitsemanai luistelukenttää, vaikka sen ohi menevä reitti oli meidän molempien lemppari. Pelko edelleen voi hyvin, ja sen takia me lähdimme nyt ilotulituksia karkuun kirjaimellisesti metsän keskelle. Koska tiedän, että vaikka ampumisaikaa on rajoitettu, silti pääkaupunkiseudulla räjäyttely alkaa ja loppuu miten sattuu. Koska tiedän, etten pysty seuraamaan rakkaan ystäväni kärsimystä, koska kyse ei edes ole yhdestä päivästä vuodessa. Koska tiedän, että on riski että pelko kasvaa ja rajoittaa meidän liikkumista entistä enemmän.

Pelko elää ja voi hyvin, mutta mä teen parhaani, että saisin sen Novan kanssa kontrolliin. Tapahtumien jälkeen se oli vielä hirveempi, mutta se on vielä siellä. Enkä halua antaa sille mahdollisuutta syventyä.

Olen todella kiitollinen, kun Rajat Räiskeelle –kansalaisaloite menee eduskunnan käsiteltäväksi. Koska vaikka ei haluaisi ajatella, miten lemmikkien vointia se parantaisi, se myös vähentäisi ilotulituksista johtuvien vammojen määrää sekä olisi tärkeä pykälä ilmastonmuutoksen estämiseen.

Toivottavasti teillä sujuu uusi vuosi suopeasti, ja lemmikkinne pysyvät turvassa!

Tässä alhaalla kuva matka-Novasta 🙂 Matkustelu on aikaisemmin ollut Novalle vähän jännittävää, mutta treenin kautta erityisesti junamatkat sujuvat pientä jännittämistä lukuunottamatta todella hyvin! 😀

Avainsanat: eeli, ilotulitteet, nova

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


*